Uusi kämppäni on kaaoksen vallassa. Kaikki tavarat täysin hujan hajan. Kuvittelin että kun pääsen pois yhteisestä kauniista talostamme, saan muka jostain lisävirtaa ja jaksan pitää uuden asuntoni täysin puhtoisena ja pyykit kauniisti kaappeihin viikattuna, tiskipöydän tyhjänä yms. Totuus on tästä erittäin kaukana. Olen aivan poikki. Kun saan kolmen koiranulkoilutuslenkin, työpäivän, ruuanlaiton ja lasten iltatoimien jälkeen lapset nukkumaan, olen niin poikki, etten jaksa tehdä enää muuta kuin itkeä sohvalla. En tosin itke tätä arkea, vaan tätä eroa miehestäni.

Tänään oli harvinaisen synkkä ilta. Oin tekemisessä miehen sukulaisten kanssa ja koska he ovat aivan ihania ihmisiä, se tietysti ahdisti minua entistä enemmän. Miten voin tehdä heille näin.

Kun tulin yksin kämpilleni, alkoi itku. Itkin, itkin ja itkin. Halasin koiraa ja itkin sen turkkia vasten. Mietin, että miten ihmeessä tästä eteenpäin. Pitääkö minun alkaa tehdä sovintoa mieheni kanssa ja yrittää vielä lämmitellä sitä vai luovuttaa ja antaa pahan olon tulla. Päätin soittaa ennustajalle. En ole ikinä ennen soittanut tai edes käynyt ennustajalla. Löysin jonkun ennustajan puhelinnumeron ja muutaman kerran yritettyäni, pääsin läpi. En oikein tiennyt mitä sanoa, vai pitäisikö minun kertoa yhtään mitään. Niinpä kerroin muutamalla sanalla asumuserosta ja kysyin, mikä on meidän tulevaisuutemme, yhdessä vai erikseen. Ennustaja pystyi kertomaan uskomattoman tarkalla tasolla mieheni ongelmista ja hänen mielestään mieheni on jo siirtynyt etenpäin, eikä juuri taakseen katsele. Hän myös kertoi minulle kaikkein maagisimmat sanat: "Lapset eivät ole kärsineet erostamme", "He näkivät riitaannee aivan tarpeeksi silloin kun olitte vielä yhdessä". Hän myös ennusti että pääsen taas jaloilleni parissa kuukaudessa.

Sanokoon muut mitä vaan näistä ennustajista, mutta tämä ennustus tuli nyt tarpeeseen. Ihan sama onko se totta vai ei, mutta minulle tuli siitä hyvä mieli. Se että minä selviydyn tästä voittajana ja löydän uudestaan onnen elämääni, ne oli ne sanat, mitä juuri nyt tarvitsin.  Tämä antoi uskoa tulevaisuuteen. Tosin en tiedä pitäisikö minun tämän ennustuksen perusteella heittää hanskat tiskiin mieheni suhteen. Tuskinpa, pakko minun on vielä katso jos sekin johtaisi johonkin, tai saada edes mieheltä selvyys voisiko se hänen mielestään johtaa.

 

 

Töissä käyminen auttaa. Saa kahdeksan tuntia ajatella ihan muita asioita, eikä ehdi velloa tässä syyllisyydessä. Sitäpaitsi pärjään töissäni hyvin, sekin auttaa jaksamaan.

Työpäivän jälkeen ahdistus lyö kasvoille. En voikaan mennä rakkaudella laitettuun kauniiseen taloon, vaan lampsin ankeaan kämppääni jossa naapurit kaula pitkällä jo odottavat ikkunoissaan. Sataa kaatamalla, joka päivä on satanut. Tämä on varmaan vuoden huonoin ajankohta käydä läpi tätä prosessia. On sentään koira joka pakottaa minut lenkille ja se piristää. Lapsillakin on huono ilta, kaipaavat äitiä, joka ei jaksa olla läsnä. Menen salaa keittiöön itkemään. Minkä sopan olenkaan itselleni ja lapsilleni keittänyt. Satuttaa myös, että mies ei edes ajattele asiaa, porskuttaa vaan menemään.

Pohdin kokoajan miksi en taistellut enemmän parisuhteeni eteen. Miksi olin pahalla tuulella ja mököttelin. Mitä pahaa sanoin miehelleni riitojen yhteydessä. Miten sanomiseni vaikuttivat hänen käyttäytymiseensä. Miksi en vain pakottanut häntä ryhdistäytymään ja osallistumaan enemmän arkeen, etten olisi väsynyt siihen niin täysin.

Kestäisin tämän kaiken paremmin jos lapset eivät katsoisi minua hämmentynein silmin. Saan jatkuvasti kuulla miten tyhmää kun en asu enää isin kanssa. Miksi pitää mennä aikaisemmin aamulla hoitoon jne. Syytän tästä kaikesta itseäni. Mietin kokoajan olisinko kuitenkin jotenkin voinut sinnitellä yhdessä eteenpäin. Olihan se toinenkin ahdistunut tilanteesta ja purki sen lapsellisena kiukutteluna minuun, miksi otin ne loukkaukset itseeni, ne olivat vain hänen tapansa ilmaista että hänellä on paha olla.

Emme kunnioita toisiamme, siinä on varmaan suurin syy koko asumuseroon. Miten voi elää toisen kanssa jos keskinäinen kunnioitus puuttuu. Ymmärrämme toisiamme koko ajan väärin, aivan kuin emme puhuisi ollenkaan samaa kieltä. Tavallinen puhekin aiheuttaa meillä jatkuvasti väärinymmärryksiä. Miten pystyimmekin valitsemaan niin täydellisen vastakohdan puolisoksi.

Olemme riidelleet koko suhteemme ajan, ihan alusta alkaen. Välillä oli vähän rauhallisempiakin kausia, mutta loppua kohti tahti senkuin kiihtyi. Silti tuntuu nyt että oliko silläkään merkitystä, eikö lapsille kuitenkin ole pahempaa kohdata näin suuri muutos elämässään, vanhempien muutto erilleen. Jos lapsilta kysyisi, he varmaan valitsisivat vanhempien riidat mielummin kuin asumisen kahdessa asunnossa. Tosin itse en jaksanut enää yhtään riitaa, olisin luultavasti masentunut jossain vaiheessa pahasti.

Mutta kuitenkin, kun kuuntelen muitten syitä eroihin. Puoliso pettää, hakkaa, on narsisti, juo paljon. Minun listani ei ole mistään kotoisin. Miten voin erota kun ei ole mitään noin raskaita syitä, ainoastaan jatkuvaa riitaa ja halveksuntaa puolin ja toisin.

Olen onnellinen, vain ohimenevänä muistona aamuinen paha mieleni. Iltaisin nautin, olen onneni kukkuloilla. Voin käydä lenkillä koiran kanssa niin että kukaan ei valita koiran tuovan kuraa sisään. Koiraahan ei asumuserolaiseni mielestä saisi edes lenkittää kurakelillä, koska asunto menee likaiseksi.

Lisäksi voin hullutella lasten kanssa. Tehdä ihan mitä hölmöä vain, eikä kukaan ole sanomassa: "Onkohan tuo aivan viisasta". Voin mennä illalla kävelylle ja pyöräilemään lasten kanssa, vaikka on pimeää. Kukaan ei ole sanomassa: "Sinä kannat seuraukset jos jotain tapahtuu". Asumuserolaiseni pelkää vähän kaikkea, pelkää aina pahinta joten se on myös rajoittanut minunkin elämääni paljon, aivan liikaa.

Olen iltaihminen, mutta viimeisinä vuosina olen ollut iltaisin lähinnä ahdistunut. Kiukuttelua siitä jos olen sohvalla väärällä paikalla, joten olen aina antanut tilaa ja siirtynyt. Seuraavaksi kinataan siitä mitä ohjelmaa katsotaan, siinäkin suhteessa olen joutunut joustamaan. Viikossa on noin yksi ilta minun ohjelmia ja ne loput 6 iltaa räiskettä ja pauketta. Joskus jaksoin siitä sanoakin, kunnes lopulta luovutin ja aloin tekemään iltaisin kaikkea muuta kuin katsomaan sitä iänikuista räiskettä ja pauketta. Välillä olen yrittänyt sohvalla lähestyä toista, jolloin olen saanut kommenttia "Älä tule siihen nojailemaan, mene sänkyyn nukkumaan". Romanttisuus on siis totaalisen kadonnut jo monta vuotta sitten. Läheisyyttä ei ole ensimmäisen yhteisen vuotemme jälkeen tainnut enää ollakaan. Ei niin ettenkö sitä kaipaisi, mutta asumuserolaiseni ei sitä ilmeisesti kaipaa.

Minä kuulostan ihan katkeralta höppänältä ja sitä minä taidan ollakin. Tuntuu että minut on imetty kuiviin, olen ihan säpäleinä ja toinen vain porskuttaa menemään. Kysyin asumuserolaiseltani onko hän pohtinut tätä asumuseroa ja sitä miten tähän on tultu. Miksi postitin myös avioero paperit aiemmin. Hän sanoi ettei hänellä ole ollut aikaa tätä pohtia.

 

Nukuin viime yön tosi huonosti. Pyörin kuin väkkärä peiton alla ja heräilin koko ajan. Pelkään miten arki alkaa sujumaan. Miten ehdin hoitaa lapset, koiran, työni sekä kotihommat ja iltaiset opiskeluni. Aikaisemmin arkea oli jakamassa toinen henkilö. Nyt tämä toinen henkilö tosin hoitaa lapsia 50% ajasta, mutta silti pelkään mitä tästä tulee. Olen aina stressannut kaikesta liikaa.

Ahdistaa myös paluu töihin. Olen lomaillut saadakseni asiat jollain tavalla järjestykseen, mutta töihin paluu on nyt väistämättömästi edessä. Tosin työ tuo varmaan mukanaan muuta ajateltavaa. Mutta kuitenkin, mitä työkaverit mahtavat ajatella, joko kaikki työpaikalla tietävät mitä minulle on tapahtunut, pitävätkö he minua heikkona koska en pystynyt käymään töissä ja eroamaan samalla? Onhan töissä muutkin eronnut ja siellä he ovat kuitenkin töissä porskuttaneet ilman mitään stressilomia. MInun piti jäädä kotiin itkemään itkuni ja sitähän on riittänyt, paljon. Entä jos joku alkaa töissä kyselemään, purskahdan varmaan itkuun.

Olen aika heikoilla henkisesti tällä hetkellä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelevat. Missä minun omat aivoni ovat? Millon minusta on tullut näin tunteellinen? OIen aina ennen pystynyt heittelemään miehiä elämästäni pihalle ja vaihtamaan niitä lennossa. Nyt olen aivan hajalla, tosin ei minulla olekaan toista näin pitkää suhdetta takana. Pitäisi löytää se punainen lanka jota seurata. Järjellä tiedän että tein oikein, mutta tunteella mietin miksi ihmeessä laitoin itseni tällaiseen liemeen ja varsinkin miksi tein tämän lapsillemme. Syyttömille, viattomille lapsille. Miten pystyin olemaan näin itsekäs? Olisinko voinut jatkaa miehen kanssa vaikka hän haukkui minua aamusta iltaan? Olisinko voinut vain purra hammasta ja laittaa herjaukset toisesta korvasta ulos. Miksi olen näin heikko, enkä jaksanut sitä enää? Itkettää.

 

Olen asunut nyt vuokrakämpässä joitakin viikkoja. Tänä iltana koiralenkitykseltä palattuani ihmettelin kun talon pihalla oli tavaroita hujan hajan. Otin maassa makaavan kassin käteeni ja kummastelin kun se oli täynnä tavaraa. Ihmettelin mistä se on siihen tupsahtanut, kunnes kuulin eräästä asunnosta hirveää huutoa. Joku naisasukas huusi niin kovaa, että pelkäsin että häntä teloitetaan, hän kirkui sydämensä pohjasta. Sydämeni pompotti rinnassa, enkä tiennyt mitä tehdä. Seisoin patsaana paikallani, sillä hetkellä kiitin että koira oli seuranani, jollain lailla sen rauhallinen olemus tuo turvaa mihin tahansa tilanteeseen. 

Ihmettelin miksi kukaan naapureista ei tullut pihalle, miksi kukaan ei puutu tilanteeseen, eikö ketään kiinnosta vai onko tämä niin normaalia? Voinko minä puuttua? En uskaltanut, mietin asunnossani olevia lapsiani ja sitä jos minulle sattuu jotain. En voinut ottaa sitä riskiä. Sydän pamppaillen menin soittamaan yhden tutun naapurin ovikelloa ja  hän kertoi että kyseisessä asunnossa riidellään välillä kovaäänisesti. Menin asuntooni ja näyttelin lapsilleni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin oikeasti aivan järkyttynyt. Olin vaihtanut rauhallisen omakotitalomme ihanalla rauhallisella ympäristöllä epämääräiseen vuokra-asuntoon, olin tuonut lapseni tällaisen elämän keskelle. Kiitin kohtaloani, siitä että emme asuneet riitelevän pariskunnan naapurissa. Olisi ollut kauhea selitellä lapsille mitä ne kirkuvan naisen äänet olivat. Tosin olin tähän asti kuvitellut että tämä talo on ihan rauhallinen, tämä oli ensimmäinen merkki jostain muusta. Menin hetken päästä vielä seisomaan pihalle, minun oli pakko saada jonkinlainen varmuus ettei asunnossa ollut tapahtunut jotain aivan kauheaa. Hetken päästä aiemmin kirkunut nainen kävelikin viinapullo kädessään pihalla. Pihalle heitetyt kassit yms oli raivattu pois.

Tällaisina hetkinä syyllisyys nostaa päätänsä voimakkaasti. Miten olen voinut tehdä tämän lapsilleni? Miksi en yrittänyt enemmän ja pakottanut miestäni parisuhdeterapiaan kanssani? Miksi mäkätin kaikesta, kuten siitä vessan pöntön kannesta, aivan kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä. Miksi, miksi, miksi? Miksi minä olen syyllinen?