Töissä käyminen auttaa. Saa kahdeksan tuntia ajatella ihan muita asioita, eikä ehdi velloa tässä syyllisyydessä. Sitäpaitsi pärjään töissäni hyvin, sekin auttaa jaksamaan.

Työpäivän jälkeen ahdistus lyö kasvoille. En voikaan mennä rakkaudella laitettuun kauniiseen taloon, vaan lampsin ankeaan kämppääni jossa naapurit kaula pitkällä jo odottavat ikkunoissaan. Sataa kaatamalla, joka päivä on satanut. Tämä on varmaan vuoden huonoin ajankohta käydä läpi tätä prosessia. On sentään koira joka pakottaa minut lenkille ja se piristää. Lapsillakin on huono ilta, kaipaavat äitiä, joka ei jaksa olla läsnä. Menen salaa keittiöön itkemään. Minkä sopan olenkaan itselleni ja lapsilleni keittänyt. Satuttaa myös, että mies ei edes ajattele asiaa, porskuttaa vaan menemään.

Pohdin kokoajan miksi en taistellut enemmän parisuhteeni eteen. Miksi olin pahalla tuulella ja mököttelin. Mitä pahaa sanoin miehelleni riitojen yhteydessä. Miten sanomiseni vaikuttivat hänen käyttäytymiseensä. Miksi en vain pakottanut häntä ryhdistäytymään ja osallistumaan enemmän arkeen, etten olisi väsynyt siihen niin täysin.

Kestäisin tämän kaiken paremmin jos lapset eivät katsoisi minua hämmentynein silmin. Saan jatkuvasti kuulla miten tyhmää kun en asu enää isin kanssa. Miksi pitää mennä aikaisemmin aamulla hoitoon jne. Syytän tästä kaikesta itseäni. Mietin kokoajan olisinko kuitenkin jotenkin voinut sinnitellä yhdessä eteenpäin. Olihan se toinenkin ahdistunut tilanteesta ja purki sen lapsellisena kiukutteluna minuun, miksi otin ne loukkaukset itseeni, ne olivat vain hänen tapansa ilmaista että hänellä on paha olla.

Emme kunnioita toisiamme, siinä on varmaan suurin syy koko asumuseroon. Miten voi elää toisen kanssa jos keskinäinen kunnioitus puuttuu. Ymmärrämme toisiamme koko ajan väärin, aivan kuin emme puhuisi ollenkaan samaa kieltä. Tavallinen puhekin aiheuttaa meillä jatkuvasti väärinymmärryksiä. Miten pystyimmekin valitsemaan niin täydellisen vastakohdan puolisoksi.

Olemme riidelleet koko suhteemme ajan, ihan alusta alkaen. Välillä oli vähän rauhallisempiakin kausia, mutta loppua kohti tahti senkuin kiihtyi. Silti tuntuu nyt että oliko silläkään merkitystä, eikö lapsille kuitenkin ole pahempaa kohdata näin suuri muutos elämässään, vanhempien muutto erilleen. Jos lapsilta kysyisi, he varmaan valitsisivat vanhempien riidat mielummin kuin asumisen kahdessa asunnossa. Tosin itse en jaksanut enää yhtään riitaa, olisin luultavasti masentunut jossain vaiheessa pahasti.

Mutta kuitenkin, kun kuuntelen muitten syitä eroihin. Puoliso pettää, hakkaa, on narsisti, juo paljon. Minun listani ei ole mistään kotoisin. Miten voin erota kun ei ole mitään noin raskaita syitä, ainoastaan jatkuvaa riitaa ja halveksuntaa puolin ja toisin.