Jos joku on syyllinen niin se olen minä. Vaikka pystyn järjellä selittämään itselleni, että parisuhteeseen tarvitaan kaksi ja lisäksi jos haluaa toimivan parisuhteen, niin näiden kahden pitäisi myös olla valmiita tekemään jotain parisuhteen eteen, molempien. Mutta tunneperäisesti ajatellen olen kuitenkin syyllinen. Joka kerta kun mies uhkaili minua viimeisen 2,5 vuoden aikana avioerolla minun olisi, järjelllä ajateltuna, tullut tajuta että ota nämä uhkailut vastaan toisesta korvasta ja laita ne samantien ulos toisesta korvasta. Mutta näin en tehnyt. Joka ainoan avioero päätöksen myötä olin seuraavana päivänä aivan hajalla, en pystynyt tekemään töitäni kunnolla, pohdin vain sitä onko mies tällä kertaa tosissaan. Usein olin myös niin vihainen riitamme päätteeksi, että olin itsekin hyvin tosissani. Mieheni kanssa on nimittäin mahdotonta riidellä järkevästi. Hänellä on tapana hyökätä syytöksillään ja pahoilla sanoillaan ja kun yritän puolustautua, hän sulkeutuu, poistuu talosta tms. Harvoin riita saadaan loppuun, ainakaan minun näkökulmastani. Seuraavana päivänä miehellä on tapana käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta minä en siihen pysty. Sisälläni on nimittäin totaalinen epätasapaino, koska edellinen riita on vielä käsittelemättä.  Olen usein miettinyt miten sitä voikin rakastua ihmiseen joka on niin täysin erilainen, tässäkin mielessä.

Syyllinen, se minä kyllä olen. Lopulta en enää jaksanut oman pahan oloni kanssa. Olin täynnä näitä käsittelemättömiä riitoja, vihaisena sanottuja ilkeyksiä. Oli tosin monta kymmentä muutakin syytä, kuten mustasukkaisuus ja henkinen väkivalta. Allekirjoitimme, varmaankin kolmatta kertaa, molemmat sen eroanomuksen, mutta sillä erotuksella, että minä olin tosissani ja mieheni ei. Sinne se kuitenkin lähti, postiin. Ja nyt minä olen syyllinen. Minä en siis uskonut enää suhteeseemme, vaikka kuvittelin että olimme molemmat tosissamme kun allekirjoitimme eropaperin. Minä olinkin kuitenkin ainoa joka ei halunnut jatkaa. En ymmärrä miten asiat voi kääntyä näin. Mitä kaikkea ihmiset tekevätkään  suutuspäissään, kuten kirjoittelevat eropapereita, vaikkeivat sitä tarkoitakaan. Olen ehkä yksinkertainen, mutta minulle niiden allekirjoittaminen tarkoitti eroa, joka kerta. Tämä kolmas kerta oli kuitenkin ratkaiseva. Mies ei soittanutkaan minulle kesken päivän ja sanonut että eiköhän me peruta se ero ja yritetään vielä. Joten minä postitin paperin. Ja mies oli shokissa. Jääräpäinen kun on, tajusin myös ettei hän sitä pysty enää perumaankaan, hän on niin mustavalkea.