Olen onnellinen, vain ohimenevänä muistona aamuinen paha mieleni. Iltaisin nautin, olen onneni kukkuloilla. Voin käydä lenkillä koiran kanssa niin että kukaan ei valita koiran tuovan kuraa sisään. Koiraahan ei asumuserolaiseni mielestä saisi edes lenkittää kurakelillä, koska asunto menee likaiseksi.

Lisäksi voin hullutella lasten kanssa. Tehdä ihan mitä hölmöä vain, eikä kukaan ole sanomassa: "Onkohan tuo aivan viisasta". Voin mennä illalla kävelylle ja pyöräilemään lasten kanssa, vaikka on pimeää. Kukaan ei ole sanomassa: "Sinä kannat seuraukset jos jotain tapahtuu". Asumuserolaiseni pelkää vähän kaikkea, pelkää aina pahinta joten se on myös rajoittanut minunkin elämääni paljon, aivan liikaa.

Olen iltaihminen, mutta viimeisinä vuosina olen ollut iltaisin lähinnä ahdistunut. Kiukuttelua siitä jos olen sohvalla väärällä paikalla, joten olen aina antanut tilaa ja siirtynyt. Seuraavaksi kinataan siitä mitä ohjelmaa katsotaan, siinäkin suhteessa olen joutunut joustamaan. Viikossa on noin yksi ilta minun ohjelmia ja ne loput 6 iltaa räiskettä ja pauketta. Joskus jaksoin siitä sanoakin, kunnes lopulta luovutin ja aloin tekemään iltaisin kaikkea muuta kuin katsomaan sitä iänikuista räiskettä ja pauketta. Välillä olen yrittänyt sohvalla lähestyä toista, jolloin olen saanut kommenttia "Älä tule siihen nojailemaan, mene sänkyyn nukkumaan". Romanttisuus on siis totaalisen kadonnut jo monta vuotta sitten. Läheisyyttä ei ole ensimmäisen yhteisen vuotemme jälkeen tainnut enää ollakaan. Ei niin ettenkö sitä kaipaisi, mutta asumuserolaiseni ei sitä ilmeisesti kaipaa.

Minä kuulostan ihan katkeralta höppänältä ja sitä minä taidan ollakin. Tuntuu että minut on imetty kuiviin, olen ihan säpäleinä ja toinen vain porskuttaa menemään. Kysyin asumuserolaiseltani onko hän pohtinut tätä asumuseroa ja sitä miten tähän on tultu. Miksi postitin myös avioero paperit aiemmin. Hän sanoi ettei hänellä ole ollut aikaa tätä pohtia.